Avaa suurempi kuva!

Panssarilaivat ja niiden miehet

Eero Auvinen

Tiivistelmä Panssarilaivat ja niiden miehet –teoksen teemoista

EDUSKUNTA PÄÄTTI PANSSARILAIVOJEN HANKINNASTA VUONNA 1927

Suomen meripuolustus oli itsenäisyyden alusta alkaen käyttänyt Venäjän v. 1918 Suomeen jättämiä pieniä sota-aluksia. Turvallisen meriliikenteen aloittamiseksi oli useita vuosia jouduttu raivaamaan ensimmäisessä maailmansodassa Suomea ympäröiville vesille laskettuja miinoja. Alukset alkoivat olla loppuun kuluneita tämän raskaan miinanraivaustyön päätyttyä 1920-luvulla. Uusien sota-alusten hankinnan poliittisen viranomaiskäsittelyn aikana tuhoutui Pohjanlahden myrskyssä 4.10.1925 torpedovene S 2 miehistöineen. Tämä aiheutti kansallisen herätysliikkeen turvallisten sota-alusten hankkimiseksi ja asiaa ajamaan ryhtyi Suomen Laivastoyhdistys.

Itämeren alueella oli jo tuolloin näkyvissä sodan uhka, joka toteutuessaan olisi ollut Suomen elintärkeälle ulkomaankaupalle — merikaupalle — kohtalokas. Sen estyessä maa ja sen kansa nääntyisivät. Olennaista olisi siten ollut, että uudella laivastolla olisi iskukyky, joka suojaisi kriisin aikana Suomen merikaupan käyttämän “elämäntien” länteen eli Turku-Tukholma väylän turvallisuuden. Ahvenanmaan asema kansainvälisten sopimusten mukaan linnoittamattomana ja miehittämättömänä alueena on aina toiminut Itämeren alueen poliittisena lämpömittarina. Sen haltijalla olisi meren herruus Itämeren pohjoisosassa ja kyky sulkea meriliikenne Pohjanlahdelta maailman merille. Myös Ahvenanmaan asema Turku — Tukholma väylän varrella tarjosi sen valtaajalle mahdollisuuden katkaista Suomen elämäntien. Kaikilla Itämeren suurvalloilla ja myös Englannilla oli suunnitelmat Ahvenanmaan valtaamiseksi.

Eduskunnan säätämä vuoden 1927 laivastolaki sisälsi varat kahden panssarilaivan, neljän sukellusveneen ja neljän torpedoveneen rakentamiseksi. Perusteluissa oli selkeästi mainittu maihinnousujen torjunta ja siihen liittyen etenkin meriliikenteen suojaamiseen kuuluva Ahvenanmaan puolustus sekä merellisen iskukyvyn painopisteen vaihtoehtoinen luominen myös Hangon ja Helsingin itäpuolisille alueille.

Panssarilaivat olivat hitaina 15 solmun aluksina uivia rannikkolinnakkeita eli kuten venäläisessä terminologiassa mainitaan monitoreja, jotka kulkevat omin konein etenkin Ahvenanmaalta valituille ankkuripaikoille tuliasemiinsa. Aluksien yhteensä kahdeksalla 25,4 cm:n läpimittaisilla tykinputkilla singottiin uudenaikaisen tarkan tulenjohdon avulla 225 kilon kranaatteja 30 kilometrin etäisyydelle kohti vihollista. Näitä tykkejä suojasivat vihollisen ilmahyökkäyksiltä 16 kpl 105 mm:n tykinputkea uudenaikaisin tulenjohtolaittein. Tämän lisäksi näiden aina yhdessä liikkuvien alusten kansilla oli yhteensä 8 kpl 40 mm:n ja 8 kpl 20 mm:n keveitä ilmatorjuntatykkejä. Panssarilaivoilla oli merkitystä myös merisotaan liittyvän käsitteen “fleet in being” luomisessa Itämerellä, jolloin panssarilaivat jo olemassaolollaan loivat mahdolliselle viholliselle kynnyksen nousta maihin Suomen alueella. Tämä näyttää myös toiminen, sillä vastustajan kaikissa merellisissä laivaston ja sen omien ilmavoimien ohjeissa panssarilaivat todetaan kapuloiksi merisotatoimien rattaissa. Siksi ne tuli heti tavattaessa tuhota kaikki muut annetut tehtävät sivuttaen.

Panssarilaivoissa oli aseistuksen lisäksi käytössä uusinta laivanrakennustekniikkaa. Alusten potkurikoneistot olivat diesel-sähköisiä. Potkureita pyörittivät sähkömoottorit. Samanlaiseen ratkaisuun päädyttiin sittemmin Suomen jäänsärkijöissä. Uusi jättiläisinvestointi ja sen turvin silloin tehdyt uudet ratkaisut laivojen rakentamisessa suunnittelupöydältä ja piirustuksista edeten alusten metalliosasten kiinnittämiseksi runkoon asti eli uusi uloslyöntitapa oli eräs kulmakivi, jonka luomalle perustalle alkoi rakentaa vieläkin elinvoimainen suomalainen laivanrakennusteollisuus.

Panssarilaivat ja sukellusveneet rakennettiin 1930 -luvun syvän laman aikana, jolloin niiden rakentaminen Turussa lisäsi työpaikkoja keventäen siten laman aiheuttamaa taloudellista ahdinkoa koko Lounais-Suomessa. Turun uusi allastelakka rakennettiin myös panssarilaivojen tarpeisiin.

PANSSARILAIVAT TOIMINNASSA

Panssarilaivat toimivat heti valmistuttuaan 1930 -luvun alussa ja ennen talvisotaa Suomen virallisen ulkopolitiikan välineinä tehden laivastovierailuja etenkin Pohjoismaihin ja jopa Englantiin asti ollen siten Suomen länsivaltoihin nojaavan Pohjoismaisen ulkopolitiikan airuina. Suomi halusi olla sivussa ja puolueeton Saksan ja Neuvostoliiton välisessä selkeästi kehittymässä olevassa kriisissä. Tätä politiikkaa Suomessa tukenut Ruotsin suurlähettiläs menehtyi tehtäväpaikallaan Helsingissä. Hänen viimeinen matkansa Tukholmaan ennen talvisotaa tapahtui panssarilaiva Ilmarisella.

Panssarilaivojen hankinta oli tapahtunut suomalaisten verovaroin. Hankkeeseen kului rahaa yhtä paljon kuin eduskuntatalon rakentamiseen. Siksi panssarilaivat vierailivat ennen talvisotaa lähes kaikissa rannikon merisatamissa näyttämässä, mitä näillä varoilla oli saatu aikaan. Näin samalla tulistettiin talvisodan henkeä. Tuhannet meripuolustukseen motivoituneet varusmiehet ehtivät saada hyvän koulutuksen panssarilaivoilla ennen, kuin heidät kutsuttiin jälleen Laivaston aluksille talvisodan alkaessa.

Laivaston talvisota alkoi Högsårassa ankkurissa olleiden panssarilaivojen pommituksella. Pommiräjähdysten sirpaleet ropisivat silloin vahinkoa aiheuttamatta alusten kansille. Panssarilaivat olivat aluksi Ahvenanmaalla ja suojasivat meriliikennettä ilmatorjunta-aseillaan, jolloin Kihdillä tapahtui useiden viholliskoneiden pommitusiskun torjunta — vihollinen kärsi tappioita. Ilmarisella menehtyi yksi mies ja useat haavoittuivat. Ankarimman talven aikana panssarilaivat vastasivat Turun sataman ja itse kaupunginkin läntisestä ilmapuolustuksesta torjuen kymmeniä pommitusiskuja viholliselle tappioita tuottaen. Ilmarisella muutamat miehet myös haavoittuivat lievästi alukseen kohdistetuissa pommituksissa. Jäätalven aikana ei vihollinen hyökännyt meritse, mutta sen laivaston ilmavoimat sen sijan pyrkivät estämään lännestä Suomen elämäntietä Turkuun saapuvan sotamateriaalin kulun. Siitä huolimatta sotatoimille elintärkeä materiaali saattoi nyt jatkaa turvallisesti matkaansa rautateitse itärintamalle.

Jatkosodan aikana alukset olivat jälleen Suomen elämäntietä käyttävien alusten ilmatorjuntasuojana, mutta vihollisen tukialueen siirtyessä Virosta Leningradin alueelle keveni myös sen ilmavoimien paine tällä alueella. Sen sijaan talvisodan jälkeen NL:n vuokraaman Hangon tukikohdan aiheuttama uhka pyrittiin torjumaan myös panssarilaivojen tulella. Bengtskärin majakalla käydyn torjuntataistelun päätyttyä olivat panssarilaivatkin Örön alueella. Ne joutuivat ilmeisesti Bengtskärin lopulliseksi murskaamiseksi tarkoitetun syöksypommittajalaivueen maaleiksi. Ilmarinen vaurioitui ja kaksi sen miestä menehtyi sekä kymmenkunta haavoittui. Panssarilaivojen toiminnalla Hangon suunnalla oli oma vaikutuksensa osatappioiden tuottamisessa viholliselle ja eräs peruste sille, että vihollinen vetäytyi Hangosta vuoden 1941 lopulla. Tosin Hangon tukikohdalla ei olisi ollut elinmahdollisuuksia jäätalven eristämänä alueena, jonka huolto tapahtui Leningradista asti.

Panssarilaivat ja lukuisat muut alukset höyrysivät 13.9.1941 ohi Utön Viron saarten suuntaan, jotta Hiidenmaalla ja Saarenmaalla olleet viholliset siirtyisivät saarten länsi- ja pohjoisrannoille torjumaan näin luotua uhkakuvaa maihinnoususta. Sillä aika saksalaiset joukot iskisivät Viron saarille idästä. Tässä harhautusoperaatiossa Ilmarisen oikeanpuoleiseen suojaraivauskalustoon tarttui miina ja leikkuri ei katkaissutkaan miinan vaijeria, vaan paravaanileija ja miina ankkureineen ajautuivat aluksen alle. Miina iski paluukäännöksen aikana aluksen vasempaan kylkeen ja räjähti. Ilmarinen upposi seitsemässä minuutissa. Aluksen henkilökunnasta menehtyi 271 miestä ja 132 pelastui. Suuri osa pelastuneista siirrettiin Euroopan toiseksi suurimman järven eli Äänisen rannoille, jossa he runkomiehistönä perustivat Äänisen laivaston. Ensimmäinen siellä käyttöön otettu alus oli tietenkin Väinö ja Ilmarikin purjehti Äänisen aalloilla.

Jatkosodan loppuajan psl Väinämöinen toimi Osasto Väinämöisen johtoaluksena Suomenlahdella ja sodassa Saksaa vastaan myös Ahvenenmaalla ollen valmiina torjumaan tulellaan maihinnousuja. Sodan päätyttyä Väinämöisen kymmenet miehet olivat Osasto Arhossa kuljettamassa kaljaaseillaan ja moottoriveneillään venäläisiä joukkojen Virosta Hiidenmaalle ja Saarenmaalle taisteluissa Saksaa vastaan. Vuonna 1947 Väinämöinen luovutettiin Pansiossa Neuvostoliitolle saksalaissaatavista koituvien maksujen hyvittämiseksi. Vyborgiksi ristitty alus toimi edelleen monitorina ensin Porkkalassa ja sitten Kronstadtin alueella. Vyborg romutettiin vasta vuoden 1966 lopulla Leningradissa.

 

[Etusivu] [Kirjallisuus] [Sankarivainajat] [Pelastuneet] [Väinämöinen] [Perinneyhdistys]