Panssarilaiva Ilmarisen tuho 13.9.1941

 

Panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen olivat nuoren tasavallan puolustusvoimien ylpeydenaihe. Syyskuun 13. päivä 2011 tuli kuluneeksi 70 vuotta Ilmarisen viimeisestä sotatoimesta, josta tuli matkan pää myös 271 merisotilaalle.        

Suomen eduskunta oli vuonna 1927 hyväksynyt laivastolain, johon sisältyi kaksi panssarilaivaa. Alusten keskeisenä hankintaperusteena oli ollut se, että ”Suomen elämäntien” eli Turku–Tukholma-väylän meriliikenne kyettäisiin turvaamaan sotilaallisten kriisien aikana vihollisen pyrkiessä näännyttämään maamme merisaarrolla. Siihen hyökkääjällä olisi ollut hyvät mahdollisuudet valtaamalla kansainvälisellä sopimuksella linnoittamattomaksi määrätty Ahvenanmaa.

Suomen olemassaolo ja hyvinvointi olivat silloin, kuten tänäänkin, täysin riippuvaisia meriteitse tapahtuvasta lkomaankaupasta. Vuoden 1927 laivastolain edellyttämät kaksi omin konein kulkevaa, uivaa rannikkotykistölinnaketta eli monitoria olivat tarkoitetut estämään maihinnousun Ahvenanmaalle. Niinpä heti seuraavana vuonna tilattiin Turun Crichton-Vulcanin telakalta kaksi panssarilaivaa  – Väinämöinen ja Ilmarinen, joita suurempia sota-aluksia ei sen jälkeenkään ole Suomessa rakennettu. Ilmarinen valmistui 1933, vuotta myöhemmin kuin sisaraluksensa Väinämöinen.

Uivat linnoitukset

Pituutta laivoilla oli 93 m ja leveyttä 16,9 m. Liikevoiman antoivat neljä diesel-sähkömoottoria, jotka kehittivät yhteensä 4800 hevosvoimaa, mikä riitti 15 solmun huippunopeuteen. Tulivoima oli kunnioitusta herättävä: 8 kpl 105 mm:n tykkejä neljässä tornissa, 4 kpl 40 mm:n ja 2-8 kpl 20 mm:n konetykkejä ilmatorjuntaan sekä järeimpänä kalustona neljä 254 millin Bofors-tykkiä, jotka pystyivät lähettämään 225 kilon kranaatin 31 kilometrin päähän.

Alukset edustivat joka suhteessa alansa nykyaikaisinta tekniikkaa. Tulenjohtokeskuksen ja tykkitornien tähtäys- ja suuntauslaitteet olivat sähköisesti toisiinsa kytkettyjä, niin että laitteiden lukemia, muita tietoja sekä komentoja voitiin välittää ilman puheyhteyttä. Mekaaniset, kamoideiksi kutsutut 'tietokoneet' välittivät laskentatuloksensa suoraan tykkitornien osoittimiin.

Rauhan aikana panssarilaivat toimivat Suomen länsimaihin tukeutuvan pohjoismaisen suuntauksen mukaisesti ulkopolitiikan lippulaivoina vieraillen Englannissa ja useita kertoja Pohjoismaissa. Talvisodan puhjettua ne sijoitettiin vahvistamaan Turun ilmapuolustusta. Ilmarinen hoiti tämän tehtävänsä menestyksellä (ks. ote sotapäiväkirjasta). Jatkosodan alussa panssarilaivat toimivat saaristomerellä ja osallistuivat myös Hangon neuvostoliittolaisen tukikohdan tulitukseen.

Kovan onnen operaatio Nordwind

Viimeiselle matkalleen Ilmarinen lähti Utöstä 13.9.1941 klo 18.00. Se kuului laivasto-osastoon, joka koostui panssarilaivojen ohella vartiomoottoriveneistä, kahdesta aseistetusta jäänmurtajasta ja muutamista saksalaisaluksista. Muodostelman tarkoituksena oli harhauttaa Neuvostoliiton sodanjohto uskomaan, että saksalaiset valmistelivat maihinnousua Hiidenmaalle ja Saarenmaalle mereltä päin eikä mantereelta, mistä se sittemmin suoritettiin.

Peitenimellä Nordwind tunnettu sotatoimi kohtasi kaksi vakavaa takaiskua. Ensiksi, vihollinen ei havainnut muodostelmaa lainkaan. Toiseksi, Suomen rannikkolaivaston lippulaiva Ilmarinen tuhoutui miinaräjähdyksessä ja vei syvyyteen 271 merisotilasta.

Miina paravaanissa!

Panssarilaivoilla oli miinavaaran takia paravaanit eli aluskohtaiset suojaraivaimet. Ne olivat keulaan kiinnitettyjä vaijereita, joita vedessä uivat leijat levittivät ulospäin ja joiden leikkurit katkaisivat miinojen ankkurivaijerit.

"Olin Ilmarisen 31 metriä korkeassa taistelumärssyssä", muisteli silloinen kapteeniluutnantti Ilmari Huhta (1910-2003) lehtihaastattelussa 48 vuotta myöhemmin. "Huomasin kauhukseni, että oikeanpuoleisen paravaanileijan nostovaijeri ei osoittanutkaan ulos aluksen kyljestä vaan suoraan alas. Oliko paravaanissa miina, jota raahasimme mukanamme?"

"Ilmoitin asiasta komentosillalle. Viestitimme Väinämöiselle, että pysähdymme hetkeksi. Yritimme nostovaijerista vetämällä päästä perille, mitä kalustossa oli. Se ei hievahtanutkaan, joten selvyyttä tilanteeseen ei saatu. Matkaa päätettiin jatkaa.

Kello 20.30 oltiin pisteessä, josta oli määrä kääntyä takaisin kohti pohjoista. Merenkulku-upseeri komensi ruorin 'yli oikealle'. Aivan oikein, koska oikean puolen paravaaneissa saattoi olla miina.

Niin kuin olikin.

Leikkuri ei ollut pystynyt katkaisemaan sen ankkurivaijerissa ollutta kettinkiä, ja sotkeutuneen paravaanikaluston leija painoi todennäköisesti miinaa aluksen alle, jopa sen vasemmalle puolelle. Jyrkästä käännöksestä ja pitkään jatkuneesta mukana raahaamisesta johtui, että miina irtosi lopulta ankkuristaan ja iski aluksen pohjaan."

Tuho seitsemässä minuutissa

Voimakas räjähdys, toisten lausuntojen mukaan kaksikin räjähdystä, tärisytti laivaa ja vasemmalta sivulta kohosi märssytornin korkuinen tulipatsas. Vesi virtasi sisään revenneestä kyljestä ja alus alkoi nopeasti kallistua vasemmalle. Kaatuminen pysähtyi hetkeksi onton taistelumärssyn saavuttaessa merenpinnan, mutta jo vajaan minuutin kuluttua Ilmarisen köli osoitti taivasta kohti.

"Hirmuinen rytinä ja tuskaiset huudot kantautuivat korviini laivan lopullisesti kaatuessa", jatkaa Ilmari Huhta. "Vedenpitävistä laipioista ei enää ollut apua, sillä laivan uumenissa vallitsi paniikki. Valot olivat sammuneet ja epätoivoinen miehistö avasi vedenpitävät ovet. Konemiehet, ammuskellarimiehet sekä tulenjohto- ja merenkulkukeskusmiehet jäivät loukkuun."

Vartiomoottorivene 1 ajoi räjähdysvaaraa uhmaten kumollaan olevan rungon viereen ja otti turvaan sille pelastautuneet viitisenkymmentä miestä. Muut kolme VMV:tä pelastivat veden varaan joutuneita. Henkiinjääneitä oli kaikkiaan 132.

Laivan perä alkoi hiljalleen vajota. Lopulta runko oli aivan pystyssä, vain osa keulaa veden pinnalla. Räjähdyksestä oli kulunut seitsemän minuuttia, kun Ilmarinen katosi lopullisesti syvyyksiin. "Kenellä vielä oli lakki tallella, paljasti päänsä sillä hetkellä", muistaa paikalla ollut.

Webmaster Pasi Karsikas

 

Sankarihauta

Ilmarisen hylky paikannettiin kesällä 1990 Utön eteläpuolelta. Seuraavana vuonna kuusi Ilmarisesta pelastunutta veteraania pääsi pienoissukellusveneellä katsomaan hylkyä. Se makaa ylösalaisin 70 metrin syvyydessä, suurimmaksi osaksi saveen hautautuneena. "Se oli mieleenpainuva hetki veljien haudalla" totesi turkulainen Kalle Saarinen, joka itse pelastettiin viimeisten joukossa.

Noin 15 kilometrin päässä, samalla leveysasteella, samassa syvyydessä, lepää toinen tunnettu hylky. Sen kyljessä lukee Estonia, Tallinn.

 

[Etusivu] [Kirjallisuus] [Sankarivainajat] [Pelastuneet] [Väinämöinen] [Perinneyhdistys]